Kilpauinti

Kansainvälisesti kilpauinti tuli tunnetuksi, kun se sisällytettiin nykyaikaisiin olympialaisiin niiden perustamisesta vuonna 1896. Olympiakisat olivat alun perin vain miehille, mutta naisten lajit lisättiin vuonna 1912. Ennen FINA:n muodostumista kisoihin sisältyi epätavallisia tapahtumia. Esimerkiksi vuonna 1900, kun kisojen uintitapahtumat pidettiin Seine-joella Ranskassa, 200 metrin estekilpailuun kuului tangon ja venejonon yli kiipeäminen ja niiden alla uinti. Tällaiset omituisuudet katosivat FINA:n ottamisen jälkeen. FINA:n sääntöjen mukaan sekä olympialaisissa että muissa maailmankilpailuissa kilpailujen pituudet mitattiin yhä useammin metreinä, ja vuonna 1969 pihalla mitattujen kilpailujen maailmanennätykset kumottiin. Sallitut vedot rajattiin vapaauintiin (ryömi), selkäuintiin, rintauintiin ja perhosuintiin. Kaikkia neljää lyöntiä käytettiin yksittäisissä sekauintikilpailuissa. Monet maat ovat aikoinaan dominoineet olympia- ja maailmankilpailuja, mukaan lukien Unkari, Tanska, Australia, Saksa, Ranska, Iso-Britannia, Kanada, Japani ja Yhdysvallat.

Opetus ja koulutus

Varhaisimmat opetusohjelmat olivat Isossa-Britanniassa 1800-luvulla sekä urheilun että hengenpelastuksen osalta. Nämä ohjelmat kopioitiin muualla Euroopassa. Yhdysvalloissa uintiopetus hengenpelastustarkoituksiin alkoi Amerikan Punaisen Ristin suojeluksessa vuonna 1916. Armeijan eri alojen opetustyö sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana oli erittäin tehokasta uinnin edistämisessä. Yhteisöorganisaatioiden ja koulujen opettamat kurssit, jotka ulottuivat lopulta hyvin pienille vauvoille, yleistyivät.

Aivohalvaukset

Varhaisimmat käytetyt vedot olivat sivuuinti ja rintauinti. Sivuvetoa käytettiin alun perin molempien käsivarsien ollessa veden alla. Tätä käytäntöä muutettiin 1800-luvun loppua kohti nostamalla ensin toinen käsi veden yläpuolelle, sitten toinen ja sitten kumpikin vuorotellen. Kilpauinnissa sivuuinnin syrjäytti ryömi (katso alla), mutta sitä käytetään edelleen hengenpelastus- ja virkistysuinnissa. Vartalo pysyy kyljellään ja kädet liikkuvat vuorotellen. Sivuvedossa käytettyä jalkaliikettä kutsutaan saksipotkuksi, jossa jalat avautuvat hitaasti, jalan alla taaksepäin, ylempi jalka eteenpäin, molemmat polvet hieman koukussa ja varpaat terävänä. Avaamisen jälkeen älykkäästi yhteen osuvien jalkojen leikkaava toiminta saa aikaan potkun eteenpäin työntymisen.

Rintauinnin uskotaan olevan vanhin vedoista, ja sitä käytetään paljon hengenpelastus- ja virkistysuinnissa sekä kilpailuuinnissa. Isku on erityisen tehokas kovassa vedessä. Jo 1600-luvun lopulla aivohalvauksen kuvattiin koostuvan käsivarsien leveästä vedosta yhdistettynä jalkojen symmetriseen toimintaan ja simuloivaksi uivan sammakon liikettä, mistä johtuu tavallinen termi sammakkopotku. Isku suoritetaan makuulla vedessä, kädet pysyvät aina veden alla. Varhainen rintauinti sisälsi hetkellisen liukumisen sammakonpotkun päätyttyä. Myöhemmin kilpaileva rintauinti eliminoi luiston. Vanhassa rintauinnissa henkeä vedettiin käsivarren vedon alussa, mutta myöhemmässä tyylissä vedettiin sisään käsivarren vedon lopussa.